Uutinen 21.11.2017 klo 21.34
Luontomme huippukohteisiin sisältyy monenlaisia luonto- ja kulttuuriarvoja. Yhdeksi Suomen kansallismaisemista nimetty Pallastunturit on myös kansallispuisto ja valtakunnallisesti arvokas maisema-alue. © Kuva: Tapio Heikkilä
Mitkä ovat olleet 100-vuotiaan Suomen luonnonsuojelutyön ja maisemanhoidon virstanpylväitä tai kohtalonhetkiä? Tärkeitä tekoja, niin pieniä kuin suuria, on niin paljon, ettei tyhjentävän listan tekeminen olisi mahdollista. Luonnon kirjon toimitus päätti kuitenkin tarttua haasteeseen ja teki omat poimintansa itsenäisyyden jokaiselta vuosikymmeneltä. Mitä mieltä olet? Osallistu keskusteluun Twitterissä tunnisteella #luonnonkirjo.
1910-luku: Torppareista luonnonsuojelualueisiin
Itsenäisyytemme alkutaipaleen tärkeitä päätöksiä oli vuoden 1918 laki vuokra-alueiden lunastamisesta, niin sanottu torpparilaki. Sen myötä miltei 100 000 torpparia, lampuotia tai mäkitupalaista käytti lunastusoikeuttaan, ja maata jaettiin yhteensä yli 900 000 hehtaaria. Syntyi pientiloja ja perheviljelmiä, ja maatalousmaisemat monimuotoistuivat. 1910-luvun tärkeitä päätöksiä olivat myös Meiko-järven kunnallisen luonnonsuojelualueen perustaminen vuonna 1912, Pyhä-Häkin suojelualue vuonna 1914 ja Mallan suojelualue vuonna 1916.
1920-luku: Suomi saa luonnonsuojelulain
”Tasavallan presidentti voi eduskunnan suostumuksella päättää, että määrätty valtiolle kuuluva alue on, sen luonnon säilyttämiseksi koskemattomana, erotettava yleiseksi suojelualueeksi.” Näin alkaa historiallinen luonnonsuojelulaki vuodelta 1923. Se toi luonnonsuojelun koko valtakunnan agendalle. 20-luvulla rauhoitettiin muun muassa Nothamnin alue Tammisaaren saaristossa ja perustettiin Puijon luonnonsuojelualue. Itsenäisyytemme toisella vuosikymmenellä rauhoitettiin myös ensimmäiset luonnonmuistomerkit.
1930-luku: Ensimmäiset kansallis- ja luonnonpuistot
Vuonna 1938 lähes 60 vuoden julkinen keskustelu tuli päätökseen, kun Suomi sai vihdoin ensimmäiset kansallispuistonsa Porkkalaan, Pallas-Ounastunturille ja Pyhätunturille. 30-luvulla perustettiin myös ensimmäiset luonnonpuistot: Malla, Heinäsaari, Pummanki, Pääskyspata, Kutsa, Hiisjärvi ja Pisavaara. Vuosi 1938 oli merkittävä vuosi myös järjestötoiminnalle, kun Luonnonsuojeluliiton edeltäjä, Suomen luonnonsuojeluyhdistys perustettiin toukokuussa Helsingin Säätytalolla.
1940-luku: Suojelualueita rajan taakse
Toisen maailmansodan jälkeisten alueluovutusten myötä viisi luonnonpuistoa jäi rajan taakse ja Porkkalan kansallispuisto luovutettiin Neuvostoliiton vuokra-alueeksi. Vuosikymmenen suuria ilmiöitä oli siirtoväen pika-asutus, mikä mullisti maaseutua ja maatilarakenteita. Vuosisatainen järvenlaskun perinne, eli järvien kuivattaminen viljelyskäyttöön, alkoi hiipua. Kansainvälinen yhteistyö luonnonsuojelun saralla alkoi Maailman luonnonsuojeluliiton (nyk. IUCN) perustamisella Fontainebleaun konferenssissa.
1950-luku: Koskisodan vuosikymmen
Suomen nopea teollistuminen sotien jälkeen synnytti konflikteja taloudellisten intressien ja luonnonsuojelun välille. Kuusamon koskisodaksi nimetyssä kamppailussa voimalaitosyhtiöt ja paikalliset väänsivät kättä vesiosuuksien myynnistä. Monivuotisessa kiistassa yleinen mielipide kääntyi lopulta suojelun kannalle. 50-luvulla perustettiin myös 12 uutta luonnonpuistoa ja 7 kansallispuistoa. Porkkala palautui Neuvostoliitolta Suomelle, mutta kansallispuisto lakkautettiin, kun luontoarvojen todettiin kärsineen linnoitustöistä. Metsätaloudessa alkoivat puhaltaa uudet tuulet, sillä puuston kasvu ei riittänyt kasvavalle vientiteollisuudelle.
1960-luku: Äänetön kevät
60-luvulla valtio tuli voimalla metsätalouteen Mera 1 -ohjelmalla vuonna 1965. Valtion rahoituksella ojitettiin soita ja käsiteltiin vajaatuottoisia metsiä kasvun nopeuttamiseksi. Hakkuumäärät kasvoivat kiivaassa tahdissa. Tämä lisäsi jännitettä metsien talouskäytön ja luonnonsuojelun välillä. 60-luvulla alettiin tiedostaa myös kulttuurimaisemien arvot, kun Kotiseutuliitto ja Luonnonsuojeluliitto nostivat esille maisemansuojelun merkitystä. Rachel Carsonin vuonna 1962 julkaisema merkkiteos Äänetön kevät toi ympäristömyrkyt suuren yleisön tietoisuuteen ja antoi lähtölaukauksen modernille ympäristöliikkeelle.
1970-luku: Luonnonsuojelun painoarvo kasvaa
Reippaat luontoliittolaiset osallistuivat kansallispuistomielenosoitukseen helmikuussa 1978. Toivomus on toteutunut. © Kuva: Tapio Heikkilä
Vuoden 1970 kansainvälinen luonnonsuojeluvuosi oli lähtölaukaus koko vuosikymmenen kestäneelle aktivoitumiselle. Valtiollinen ympäristönsuojelun neuvottelukunta perustettiin, sisäasiainministeriön ympäristönsuojeluosasto ja maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarainhoitotoimisto näkivät päivänvalon. Kansallis- ja luonnonpuistoverkoston kehittämiseen panostettiin, ja soidensuojelu sai perusohjelmansa. Vuosikymmenen suuria puheenaiheita olivat vesiensuojelu ja herääminen merikotkan kannan romahtamiseen. Soiden ojitus ja metsien avohakkuut saavuttivat lakipisteensä ja nostattivat myös voimakasta luonnonsuojelukeskustelua. Ympäristöaktivismi huipentui vuonna 1979 Koijärvi-liikkeeseen, kun joukko aktivisteja esti lintujärven kuivattamisen Kanta-Hämeessä. Vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan olivat kauaskantoiset.
Virkavalta valvoo ja tarkkailee ympäristöaktivistien padonrakennustöitä Koijärvellä huhtikuussa 1979. © Kuva: Tapio Heikkilä
1980-luku: Kansallispuistojen kolmas aalto
Vuonna 1982 koettiin Suomen kansallis- ja luonnonpuistojen perustamisen kolmas aalto, kun kerralla vihittiin käyttöön Helvetinjärven, Hiidenportin, Isojärven, Itäisen Suomenlahden, Kauhanevan–Pohjankankaan, Lauhanvuoren, Patvinsuon, Riisitunturin, Salamajärven, Seitsemisen ja Tiilikkajärven kansallispuistot. Soidensuojeluohjelmaa täydennettiin, ja lintuvedet, lehdot, uhanalaiset eläimet ja kasvit otettiin järjestelmällisen suojelun piiriin. Merenkurkussa iloittiin kokonaisen saariryhmän, Mikkelinsaarten, suojelupäätöksestä. Ympäristön- ja luonnonsuojelu sai valtiollisen lipunkantajansa, kun ympäristöministeriö perustettiin pitkän odotuksen jälkeen vuonna 1983.
Maa- ja metsätalousministeriön lintututkijat Ilpo Kuronen ja Ilkka Heikkinen ylittävät vetelän rimpialueen Sodankylän Allema-aavalla kesäkuussa 1980. © Kuva: Tapio Heikkilä
1990-luku: EU toi Naturan
Lama ja EU-jäsenyys olivat kaikkien huulilla. Suomi osoitti pitkänäköisyyttä perustamalla kansallispuistot Kolovedelle, Torronsuolle, Koliin, Päijänteelle ja Nuuksioon. Rantojensuojeluohjelmasta, vanhojen metsien suojeluohjelmasta ja valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista tehtiin periaatepäätökset. Monivaiheisen ja vaikean valmistelun jälkeen Suomi teki ehdotuksensa EU:n Natura 2000 -verkostoon valittavista suojelualueista. 90-luvulla maataloudelle luotiin ympäristötukiohjelma vesistöhaittojen torjumiseen ja maatalousluonnon monimuotoisuuden edistämiseen. Perinnebiotooppien, eli perinteisen maatalouden muovaamien niittyjen ja laitumien, katoamiseen havahduttiin. Ympäristöministeriön työryhmä valitsi 27 kohdetta Suomen kansallismaisemiksi vuonna 1993.
2000-luku: METSOsta kaupunkipuistoihin
2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli merkittävä metsiensuojelulle, kun Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma METSO polkaistiin käyntiin. Samalla sai alkunsa uraauurtava kenttätyö puutteellisesti tunnettujen uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelman PUTTEn piirissä. Myös Suomen luontotyyppien uhanalaisuus arvioitiin ensimmäisen kerran.
2000-luvulla herättiin kaupunkiympäristöjen merkitykseen, kun ensimmäiset kansalliset kaupunkipuistot perustettiin Hämeenlinnaan, Heinolaan, Poriin ja Hankoon. Leivonmäki, Pyhä-Luosto, Selkämeri, Sipoonkorpi saivat kansallispuistonsa. Suomi toimi aktiivisesti luonnonsuojelukysymyksissä niin Euroopassa kuin YK:n elimissä. Eurooppalainen maisemayleissopimus ratifioitiin Suomessa, ja Suomi sai ensimmäiset valtakunnalliset maisemanhoitoalueensa Tammisaaren Skärlandetiin ja Kauhajoen Hyypänjokilaaksoon. Natura 2000 -verkostosta muotoutui suojelualuejärjestelmämme kova ydin, jonka hoitoa ja käyttöä edistetään muun muassa EU:n Life-rahoituksella.
2010-luku: Luonnonsuojelutyö kansainvälistyy
Viimeistään kuluvalla vuosikymmenellä on herätty siihen, että polttavat ympäristön- ja luonnonsuojelukysymykset, kuten ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, eivät tunne rajoja, vaan niiden ratkaisemiseksi tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä. Vuonna 2012 Suomi alkoi toteuttaa kansallisesti YK:n vuoteen 2020 tähtäävää luonnon monimuotoisuuden strategiaa.
Tutkijoiden merkittävä yhteisponnistus oli myös Suomen lajien uhanalaisuusarvion, Punaisen kirjan, julkistaminen vuonna 2010. Suomi sai uudet kansallispuistot Etelä-Konnevedelle ja Teijoon, ja itsenäisyyden juhlavuoden kansallispuiston Hossaan vuonna 2017. METSO-ohjelma sai jatkoa vuoteen 2025 asti, ja Porvooseen, Turkuun, Kotkaan ja Forssaan perustettiin uudet kansalliset kaupunkipuistot. Maisemanhoitoalueet perustettiin Pelkosenniemen Kairalan-Luiron alueelle ja Simoon. Luonnon päivät ovat saaneet suomalaiset kokoontumaan yhdessä ulos ja vetämään lipun salkoon luonnon kunniaksi. Kuorolaulu on kajahtanut kansallispuistoissa.
2010-luvulla yksittäisten kysymysten sijaan keskustelussa on otettu haltuun isoja teemoja: ympäristöongelmat, luonnon merkitys lasten varhaiskasvatuksessa, luonnon terveysvaikutukset ja suomalaisten luontosuhde.
100-vuotiaassa Suomessa ja sitä ympäröivässä maailmassa ympäristöä ja luontoa koskevat haasteet ovat kenties isompia kuin koskaan itsenäisyytemme aikana. Katsomalla taaksepäin huomaa, että vaikeuksista on selvitty yhteistyöllä. Nytkin ratkaisut ovat pitkälti tiedossa. Jos ne toteutetaan, vuonna 2117 saamme lukea uuden koosteen satavuotisen luonnonsuojelutyön onnistumisista.
Tekstin laatinut työryhmä:
Tapio Heikkilä, Ilkka Heikkinen, Jussi Palmén
Luonnon monimuotoisuuden säilyminen edellyttää sekä luonnon suojelemista että sen hoitamista. Niityn kunnostusta talkooleirillä Saaristomeren kansallispuistossa 1990-luvulla. © Kuva: Tapio Heikkilä
Kaikki Luonnon kirjon 4/2017 artikkelit